Ihanaa että Kira ja Matleena kävivät täällä.. Kävivät moikkaamassa yläkerrassa töissäkin Hannahia, joka aluksi pelkäsi molempia hirmusti... Lähtivät sitten tänä aamuna ysin bussilla taas seikkailemaan Lontoota kohti...

Se oli ihanaa että he kävivät, mutta se mikä fiilis on nyt, kun tajuaa parin kivan päivän jälkeen että miten yksin täällä sitä onkaan. Ja että miten epäkiitollista työtä tekeekään.. Joudun nyt puhutteluun ihan vain siksi kun Hannah oli hakemassa kirjaa huoneestani ja istuin sohvalla kasvot huonetta kohti, isä tuli taas takaa päin ja pelästyin= isän mielestä saatoin nukkua.. No sieltä päin katsottuna saattoi näyttää että hätkähdin hereille, totta. Mutta mitä tahansa teen ja sanonkin, minun sanani on heidän aavistuksia pienempi.. Aika lailla siis voisi väittää olevan ikävä kavereiden luokse, perheen luokse ja järkevien työpaikkojen luokse= koti-ikävä...

Kun lähdin tänne, odotukseni olivat niin korkealla, ulkomailla kuusikuukautta, ei äiti, ei sun TARTTE tulla moikkaamaan mua, joojoo, mä oon jo iso tyttö.. Mutta ei isoinkaan tyttö pärjää yksin maailmalla...

Toivon vaan että Kiralla ja Matleenalla oli yhtä kivaa kuin mulla, ehkä ihan terveellistä että muistaa millaista elämää vietti ja millaista elämää haluaa viettää..

Nyt kuitenkin mieli on yhtä harmaa kuin sääkin.......