Käveleminen on aina ollut parasta terapiaa minulle.. Kuten tänäänkin.. Kun lähdin, olin "very upset" mutta selvennettyäni ajatuksiani oloni parani huomattavasti.. Ymmärrän täysin vanhempien kannan, kun vieras ihminen hoitaa heidän ainokaistaan, ei voi olettaa muuta kuin huolehtimista.. (Voisivat kuitenkin itse hoitaa häntä enemmän, niin ei olisi niin ristiriitaisia mielipiteitä minulla.) Ja tämä aijempi purkaukseni johtuikin ehkä vaan "yksinäisyyden puuskasta", joka kyllä tulee olemaan paras ystäväni täällä.. :)

Hassua miten puolen tunnin kävelyn aikana mielialani muuttuu niin nopeasti. Se on kyllä aina ollut niin, raivoissani lähden kävelemään Frodon kanssa lenkille, ja palaan tyynenä. Nyt kävi melkein näin taas, lähdin lenkille päämäärnäni seuraaville kuukausille vain selvitä niistä, palatessani päämääräni oli yrittää nauttia jäljellä olevasta ajasta.. (Kumpikaan ei kovin positiivisia, mutta siihen suuntaan matkalla.) Yksinäisyyttä täällä lisää se että molemmat vanhemmista stressaavat töistä ja ovat pinna kireällä, joten yritän pysyä taka-alalla aiheuttamatta lisähuolta..

Ensimmäiset kolme kuukautta olivat yllättävän helpot, mesessä oli usein ystäväni, joka jaksoi hauskuuttaa, lohduttaa, reipastuttaa tai mitä ikinä olinkin vailla sillä hetkellä.. Nyt Tuomas kutsuttiin kuitenkin armejan leipiin, joten se väylä täältä ulos on suljettu.. Enpä tajunnut aikaisemmin miten positiivisesti yhden ihmisen oleminen "online-tilassa" vaikutti minuun täällä.. Kiitos siis kaikesta Tuomas!
Hassua myös miten hänelle voinkaan puhua mesessä niin paljon, muille ystävilleni pystyn avautumaan huonommin netin kautta, tarvitsen puhelimen tai kasvottain tapaamisen (oliko liian englishmi, face to face..?).

No katson kuitenkin huomista aurinkoisemmin.. :)

(toivoisin vain tietäväni mikä ihme jalkapöytääni vaivaa, Lontoossa kipeytyi hassusti polven ollessa kipeänä ja siksi hassusti kävellessäni... )