Olin seitsemän vuotias kun Okra tuli meille, hassun näköisenä puolilurppakorvaisena. Kira oli tuolloin siis 11, mutta hyvän nimen mielestäni keksi uudelle koiralleen. Hauskan näköinen vauvasta tuli sitten kun korva teipattiin.
Okra oli kaunis koira, olisi pärjännyt näyttelyissä hyvin, ja koiristamme parhaiten pärjäsikin. (Näyttelyissä kuitenkin ehkä ravattiin sen vuoksi, että Okra oli sijoitusnarttu.) Siispä Rollo-pojan kanssa tehtiin pennut, jotka syntyivät 3.3.-98, Okran ollessa vasta 2,4 kk (en millään muista Okran syntymäaikaa, muuta kuin että marraskuussa se oli). Pennut olivat sen verran pulskia, että piti tehdä keisarileikkaus. Neljä urospentua selvisi ilmoille, Pikku-Musta, Bokseri, Myyrä ja Laikku 2. Pikku-Musta oli koviksin, kasvoikin isoimmaksi niistä neljästä, Myyrä tunnetaan Jerrinä nykyään, Bokseri oli jossain vaiheessa minun suosikki, sillä oli vauvana vaaleanpunainen nenä, Kusti siis nykyään. Ja Laikku 2 on nykyään suosikein kaikista, oma Frodoni.
Okra oli ehkä lempein koira ikinä, ketterä ja varmasti älykkäin koira ikinä. Kun Okra tuli meille, oli tehty päätös, etteivät koirat pääse yläkertaan. Portaiden alapäähän rakennettiin siis koiraportti, joka sulki kaikki muut koirat alakertaan, paitsi Okran. Yksikään aita ei pidätellyt mammaa, ei edes viimeisinä kuukauksina, jolloin isä oli rakentanut talon taakse kunnon koira-aitauksen. Sielläkään ei mamma pysynyt. Olisi hauska tietää, miten monta tuntia isä on käyttänyt tehdäkseen aidastamme Okra-kestävän. (Eipä koskaan onnistunut.)
Okralla oli naapurissa ennen paras kaveri, Timmi, keskikokoinen villakoira, joka tapasi nukkua olohuoneen sohvalla, ikkunan alla. Okra karkasi kotoa, meni naapureille haukkumaan ikkunan alle, jolloin Timmi juoksi ulko-ovelle haukkumaan ulos. Kun ovi avattiin, oli Okra toisella puolella odottamassa. Rajanaapunissa asui taas eräs mummo, joka rakasti Okraa, yhtä paljon varmasti kuin mamma rakasti herkkuja joita sai häneltä. Useinkin mamma saattoi kadota muutamaksi tunniksi, ja tulla pulleana takaisin, siitä suhteesta varmaan nauttivat molemmat yhtä paljon. Okralla oli myös poikaystävä, Otto, sheltti pappikselta. Pentujen saannin jälkeen mammalla oli tapana räkyttää jokaiselle vastaan tulevalle koiralle, sukupuolesta riippumatta, mutta Otto oli kyllä Okran kaveri aina.
Okralla oli oma ruokahuutonsa, tai laulunsa paremminkin. Saman tyylinen oli myös mamman leikki-kutsu, jota sai kuulla eniten Frodo.
Okra rakasti kuitenkin eniten Kiraa, vaikka puolustikin verisesti jokaista meidän perheen jäsentä (oi, ei ehkä verisesti). Ninni ainakin oli Okran suojeluksessa, yksikään ei saanut kiusata häntä Okran läsnäollessa. Ei kyllä kukaan saanut avata viinipullojakaan.
Vanhoilla päivillään Åken takajalat ahtautuivat kuitenkin pahasti, yleensä ketterä mamma ei voinut enää kävellä muualla kuin metsässä enää jouluna, merenneito lisänimen saikin kulkutyylistään. Ennen niin ketterä mamma ei kyllä paljoa antanut sen hidastaa, mutta kyllä se aina pahaa tekee katsoa toisen vaivaantumista. Vielä kun muistaa, miten meidän pitkien pösöjen aikaan Okra pystyi seisomaan takapenkkien välisellä selkänojalla, tai miten valkosessa volvossa matkat taittuivat hattutelineellä. Lepää rauhassa kuningattaremme!
Kommentit